Setämies kertoilee.

<!– @page { margin: 2cm } P { margin-bottom: 0.21cm } –>

Ystäväni, taiteilija

Nuori nainen sytyttää ensimmäisen savukkeen vain hetken sen jälkeen kun on avannut silmänsä, se on ainoa tapa saada itsensä käyntiin pitkän ja raskaan yön jälkeen. Vuoteeseen tuodaan tuoretta mustaa kahvia, hän suutelee tumma silmäistä miestään ja alkaa pukeutua.

Tämä päivä eroaa kaikista muista. Tämä päivä on vain häntä varten. Hän nostaa pystyyn jo hiukan rastoittuneen tukkansa ja laittaa väriä silmiinsä. Tupakka palaa ja kahvi kupit täyttyvät tyhjistä täysiin kun hän aamun ensi auringossa alkaa maalaamaan valtavaa taulua.

Hän hakkaa kankaalle värejä elämästään. Hieman sinistä, häivähdys punaista, paljon vihreää. Kotigalleriaan alkaa saapua ihmisiä suomaan lisää onnea hänen päiväänsä.

Hän saa päivän ensimmäisen puhelun. Klaaninsa johtaja, sukunsa päämies ja vanhimmista voimakkain ja älykkäin kertoo rakastavansa häntä, aina ja ikuisesti.

Nainen on täysissä pukeissa ja valmis kohtaamaan suuren maailman. Kadulla ihmiset hymyilevät hänet nähdessään, tervehtivät häntä ja hänen ystäviään. Ravintoloiden ovet avautuvat ja jokaisen pubin omistajat huutelevat hänelle upeita tarjoilujaan, hänet halutaan kaikkialle.

Suuren maailman tähdet, laulajat ja näyttelijät, kirjailijat ja maalarit, kunnioittavat häntä lahjoin ja korulausein. Hän kiittää kaikkia mitä kohteliammin ja maalaa syvään lumeen kauniin kuvan, jota kaikki ihastelevat niin auringon loisteessa kuin tähtien tuikkiessa.

Ystävät ottavat hänet syliin ja kertovat onnestaan. Nainen on vaatimaton, mutta hänen lämmin hymynsä saa kaikki riemuitsemaan. On naisen päivä, taitelijan juhlapäivä.

Useissa puheissa muistetaan hänen tekojaan ja vaiheitaan, herkimmät käyvät kertomaan naisen rakkaudesta kaikkea elävää kohtaan. Hänelle rakkaat musikantit osoittavat hänelle laulujaan, mikään ei voisi enää parantaa tunnelmaa.

On tullut naisen vuoro avata sanainen arkkunsa. Kuin värien lailla hän maalaa jokaisen sielunmaisemaa, kiittää kaikesta saamastaan ja antaa kaikille tulevaan. Hän on ystävä ja toveri, nainen jota tosi rakkaus odotti.

Päivän jo hieman hämärtyessä, nostetaan maljat hänen kunniakseen. Niin taivaan tähdet kuin räjähtävät ilotulitteet luovat iloa kaikkien ylle. Kaikki tanssivat ja laulavat, nainen kaiken keskellä. Hän katselee hetki hetkeltä tarkemmin, muistaen mitä on saanut aikaan. Kaikesta tekemästään työstä hän iloitsee ja tuntee onnistumista.

Pitkä päivä saattaa naisen ja ystävät pitkään iltaan ja yöhön. Laulut ja huudot kaikuvat kirkkaalle tähti taivaalle kuin kipunat nuotiosta. Hänen elämänkaarensa piirtyy noihin tähtiin, hahmoihin ja lauluihin. Hän nauraa kun pienet kiiwilinnut ja alpakat juoksevat kuvan poikki ihmisiä huvittaen. Hän on onnellinen.

Kun viimein ilta saa ja nainen laskeutuu vuoteelleen, tumma silmäinen mies kantaa hänelle tumman punaisen ruusun ja laskee tämän naisen povelle. ”Vuosien jäljet näkyvät sinussa loistaen ja luoden uskoa tulevaan. Olet tullut tänne tuomaan lohtua ja valoa ihmisten elämään. Olet rakkautta ja olet kärsimystä, olet iloa ja olet surua. Olet meille elämä”. Hän nukahtaa suloisiin suudelmiin ja hänen vaaleat hiussuortuvansa laskeutuvat hänen hymyileville kasvoilleen, kun hän jälleen käy vastaanottamaan uutta päivää, taiteilija juhlapäivää.

Taas tulee vuosia täyteen. Olen vähän huomioinut ympäristöstäni että ihmiset harvemmin odottavat enää syntymäpäiviään, ikääntyminen tympii. Luin artikkelin jossa uskottiin että noin puolet tällä vuosisadalla syntyvistä ihmisistä elävät ainakin satavuotiaiksi. Olen nähnyt asian itse niin että saan vain entistä enemmän kuin vanhenen. Mitä elämässä voisi enää kartuttaa jos pysyisi aina samassa? Toisekseen, en tahdo väittää että olisin elänyt kurjinta elämää tällä pallolla, mutta tarpeeksi kurjaa minulle. Kun lisää siihen sen että harvoin suo itselleen mitään hyvää, on minun mielestäni varsin sallittua että juhlii kunnolla syntymäpäiväänsä. Se on itseasiassa sallittua kaikille: syntyminen ja elämäminen ovat hienoja asioita ja niitä tulisi arvostaa todenteolla. Hyvää syntymäpäivää sitä niille jotka viettävät sitä näin 19. tammikuuta ja hyvää syntymäpäivää kaikille muillekin.

Olen tehnyt yhden lupauksen, aion hakea teatteriammattikorkeakouluun.  Voisin tehdä useammankin, hoitaisin raha-asiat kuntoon (säästäisin ja sen sellaista), lopettaisin tupakoinnin ja joisin vähemmän. Opettelisin syömään terveemmin ja liikkumaan enemmän. AInoa ongelma on se etten ole järin pitkäjänteinen ihminen, yleensä kaikki aloittamani tyssää jossain vaiheessa ja jää viettämättä loppuun. Toisaalta olen myös hyvin laiska. Haluaisin olla ja tehdä monia asioita, mutta olen tyytynyt olemaan mitä olen.

Yllättäen, olen tullut onnelliseksi sillä mitä olen. Monet ihmiset ovat tässä tilassa varsin tyytymättömiä itseensä. Ihmettelen miksi, mutta asiahan ei minulle kuulu. Nyt menen ja laitan pyykit kuivumaan. Ensimmäistä kertaa tälle vuotta.

<!– @page { margin: 2cm } P { margin-bottom: 0.21cm } –>

Minut lasketaan märälle nurmelle, kaikkialla on usvaa. Ihmiset huutavat ympärillä mutten kuule mitään. Katselen vain suoraan eteeni aukeavaa vaalean sinistä taivasta. Jossain silmäkulmani kauimmaisessa nurkkauksessa aurinko alkaa jälleen nousta. Se saa hymyilemään. Maistan veren suussani. Se ei tunnu edes haittaavan, nurmesta nouseva kylmyys on kaikonnut ja on jotenkin epäluonnollisen pehmeää. Aivan kuin tippuisin kokoajan. Punaisiin haalareihin pukeutunut nainen sanoo minulle jotain mitä en kuule ja asettaa muovisen kupinmuotoisen kasvoilleni. Vasemmalle katsoessani näen äidin. Hän ojentaa kättään minulle ja minä koetan tavoittaa häntä. Kurotan kättäni mutta se käy hyvin raskaaksi. Äiti katoaa pimeyteen ja niin loppuvat minunkin ajatukseni.

Seuraavan kerran kun avaan silmäni on kaikki hyvä olo poissa. Kirkkaat valot tuntuvat polttavan silmät päähäni ja aivan jokaiseen kohtaan kehossani sattuu. En näe mitään muuta kuin kirkkaan, valkoisen valon. Yritän avata suutani mutta mitään ei tapahdu, nykiessäni itseäni liikkeelle koko vasemmalle puolelle kehoani tuntuu polttava kipu. Parkaisen tahtomattani ja tunnen kuin kyyneleet tulvahtavat silmistäni. En ole koskaan aiemmin tuntenut mitään tällaista, mitä minulle oikein on tapahtunut? Pian valo hälvenee ja näen ensimmäisen hahmon. Valkoiseen pukeutunut henkilö tulee lähelle ja tarttuu vasempaan käteen. En voi muuta kuin huutaa. Merkityksetöntä, kivuliasta, suoraa huutoa. Yhtä äkkiä tunnen kädessäni myös pistävän kivun. Suljen silmäni, kyynelten tulva on saanut ne kirvelemään. Pian kuitenkin rauhoitun, oloni helpottuu ja avaan silmäni. Hengitys ja sydämen jytke tasaantuvat ja minua alkaa väsyttää. Katson oikealle ja näen Marin. Väsyneet ja itkeneet kasvot. Kunpa voisin vain kysyä häneltä mitä on tapahtunut, mutta nukahdan ennen sitä.

Sanat ovat värejä

värejä maalata tauluja

runot ovat minun maisemiani.

Makaat siinä mallina minulle

lämmin vartalosi kovalla vuoteellani

kauneuttasi ihailen kovasti.

Pohdin usein

mitä mahdat nähdä minussa

olet jäänyt siihen vierelleni.

Lämmität sydäntäni

olet hellä

teoissasi ja sanoissasi.

Olet minulle hyvä

olet minulle ihminen.

Kaikessa tässä katoavaisuudessa

tuot minulle onnea

onnellisuutta.

AIka

on aina liittolaisemme.

<!– @page { margin: 2cm } P { margin-bottom: 0.21cm } –>

Omistettu Pekka “PappI” Hurskaiselle. Kirjoitettu kännissä.

Ydinsotaa vastustavan liikkeen mies

Mies istui pienessä huoneessa, tammipuupöydän ääressä ja poltti tupakkaa. Hän oli tullut tavalliseen tapaansa töihin puoli kymmeneksi. Ilta oli ollut kirkas ja kuulas, pakkasta muutama aste. Joka ilta hän suuteli lapsiaan ja vaimoaan ennen kuin lähti. Lapset toivottivat hyvää ”yötyötä”, vaimo toivoi että miehensä palaisi aina ajallaan. Ettei mitään koskaan tapahtuisi.

Mies ei pitänyt töissä saamasta lempinimestään, kuin ei kukaan muukaan työtoveri joka jakoi hänen kanssaan saman vastuun. Napinpainaja. Hän toivoi että häntä ja muita kutsuttaisiin ydinasekoneistonvalvojiksi, kuten heidän työnimikkeensä kuuluikin. Tammipuupöydällä oli kaksi tietokoneen näyttöä, pieni ja erikoinen näppäimistö sekä lasinen kuutio jonka sisällä oli punainen puhelin. Puhelimessa oli kaksi nappia joilla oli molemmilla omat nimikkeet. Puhelin ei ollut soinut kolmeenkymmeneen vuoteen. Kerran kuussa oli harjoitus jolloin toinen napeista, ”harjoitus”, syttyi palamaan. Valo paloi kymmenen sekunttia ja sammui. Ei pirinää, ei millaista ääntä. Etäinen ”hälytys”-näppäin oli pysynyt pimeänä kolmekymmentä vuotta. Napinpainajien keskuudessa epäiltiin välillä että siitä olisi palanut valo, se oli tietynkaltaista työpaikkahuumoria. Vaikka puhelimesta oli hauskuus kaukana.

Mies poltti tavallista enemmän tupakkaa. Hän oli pari viime päivää seurannut aktiivisesti uutisista kuinka hänen valtiotaan edustava hallitus oli käynyt kriittisiä neuvotteluita erään länsimaalaisen maan terroristihallinnon kanssa siitä voisivatko nämä lakata ydinaseiskuilla uhkailun. Tavan kansalle ei kerrottu tavallisesti syitä mihinkään valtiollisiin sotilastoimiin, mutta kun syitä pimitettiin valtion virkamiehiltä, oli yleensä tosi kyseessä. Mies oli hyvin hermostunut. Hän pohti joutuisiko tänä yönä painamaan joitakin näppäimistön näppäimistä.

Miehen isä oli ollut ikänsä maanviljelijä ja arvostanut koko pitkän elämänsä maanläheisiä arvoja. Miehen äiti taas oli ollut historianopettaja, suurimpana kiinnostuksenaan maailmansodat. Nämä asiat eivät juurikaan olleet vaikuttaneet miehen arvomaailmaan, mutta kun hän oli menettänyt nuorimman lapsen pian tämän synnyttyä, oli hän alkanut pohtia vakavissaan oman työnsä tuloksia. Hän ja hänen vaimonsa olivat suureksi epäonnekseen joutuneet romahtaneen ydinreaktorin säteilyn piiriin, raskaus ei ollut päättynyt keskenmenoon vaan lapsi oli syntynyt epämuodostuneena. Kuollut syntymänsä jälkeen.

Pienessä huoneessa oli tarpeeseensa nähden todella vähän valoa, vain pieni lamppu joka loisti juuri pöydän yläpuolella. Napinpainajien keskuudessa kiersi hurja huhu siitä kuinka jotakin vuosia sitten puhelin olisi soinut ja ”hälytys”-nappula olisi vilkkunut villisti kuin diskojen strobovalot. Vanhempi napinpainaja oli vastannut puhelimeen asiaan kuuluvalla tavalla (”Ensimmäinen ydinasekoneistonvalvoja linjalla herra suurkansleri”) ja saanut lähes välittömästi sydänkohtauksen kuultuaan kuinka humalainen teini Yorkin maakunnasta oli halunnut tilata Dillenger-pitsan kotiinsa. Miestä tämä perätön huhu ei juuri huvittanut, hän ei tohtinut nauraa ajatukselle siitä että puhelinlinjalle joka oli jaettu vain kahteen paikkaan voisi soittaa kuka tahansa ihminen. Hän oli juuri saanut tehtyä tavallisen iltarutiininsa suurimman osuuden, pyyhkinyt pölyt pöydältä ja lasikuvun alla olevan puhelimen päältä.

Miehen taskussa soi työpuhelin. Laite oli melkoinen, otti vastaan viestejä jotka oli lähetetty yli viisitoista metriä ylempää. Betoni vuorasi huoneen monen metrin alalta, ainoa kulkuväline huoneeseen oli hissi johon mahtui korkeintaan seitsemänkymmentä kiloinen henkilö. Puhelin soi viestin merkiksi, hänelle oli välitetty tekstiviesti vaimolta joka kertoi että miehen anoppi oli pelon vallassa muuttanut perheen kotiin asumaan. Mies sytytti sadannen savukkeensa.

Mies oli muutamia vuosia sitten lahjoittanut rahaa yhteisölle joka pyrki vastustamaan ja välittämään viestiä ydinaseita vastaan. Rahaa ei ilmeisesti tullut tarpeeksi tai yhteisön jäsenet olivat yliaktiivisia, sillä pari päivää lahjoittamisen jälkeen miehen ovelle ilmestyi kolme nuorta miestä mustiin pukeutuneina. Mies oli ensin varma siitä että hänen edustamansa hallituksen instanssit olivat tulleet tekemään hänestä selvää, mutta pian oli selvinnyt että mystiset mustiin pukeutujat olivat ydinaseita vastustavan yhteisön jäseniä. Jäsenet toivoivat miehen liittyvän suurempaan järjestelmään, pitämään huolta siitä ettei ydinaseita käytettäisi. Miehen oli pakko ampua nämä aktivistit kotiovelleen (työnsä puolesta hänellä oli siihen oikeus erityistapauksessa, jonka säännöt täyttyivät täydellisesti tuona sunnuntai-aamupäivänä).

Sadaskahdestoista savuke. Mies oli jo miltei vihertävä, vasta oksentaessaan hän tajusi olevansa stressaantunut. Työpuhelin soi jälleen, ylemmässä kerroksessa oleva tarkkailija soitti kysyäkseen oliko mies edelleen kykenevä työhänsä. Mies vakuutteli olevansa kunnossa ja pyysi lisäämään hiukan happen syöttöä. Puhdas happi teki hyvää ihmismielelle.

Valvottuaan päätteen ääressä kaksitoista tuntia mies pyyhki jälleen pölyjä. Puhelin oli ollut hiljaa, aivan kuin näytötkin. Niissä kuvastui vain hiljainen satelliittikuva nukkuvasta maapallosta. Mies katsoi ruutua ja hymyili hetken väsyneenä, tänäkään yönä ei tapahtunut mitään. Aina silloin hän vapui muistoissaan menneeseen, hetkeen jolloin hänen isänsä oli kaatunut rypsipellolla. Mies, tuolloin vain nuori poika, oli säikähtänyt kovasti. Isä oli kuitenkin noussut ylös, ravistellut enimmät mullat päältään ja todennut olevansa kunnossa. Silloin mies oli nähnyt ensimmäisen välähdyksen ja sienimäisen pilvensä.

Hän pyöritteli päätään, sytytti viimeisen savukkeen, riisui haalarinsa ja siirtyi seisomaan hissin välittömään läheisyyteen. Aamuhiki, siksi hän kutsui pisaroita jotka nousivat aamuisin otsalleen aina ennen vuoron päätöstä, ennen normaaliin elämään paluuta. Hän ehti painaa hissinnappia, kun valtavat kalterit laskeutuivat hissin oven eteen ja keltainen valo alkoi välkkyä huoneen katossa. Mies käänsi kuin refleksin omaisesti päästä kohti puhelinta joka pian alkoi soida. Vilkuttaen ”hälytys”-nappulaa.

Seuraava pelkistetty vuoropuhelu on jatkumoa edellisen tekstin (kts. Maan tomua) tapahtumiin.

<!– @page { margin: 2cm } P { margin-bottom: 0.21cm } A:link { so-language: zxx } –>

• Anteeksi… Anteeksi… Hei, herra… Kuuletteko te!

• Mitä? Toki, kuulen kyllä.

• Onko kaikki hyvin?

• Minulla?

• Niin, teillä.

• Mitä, minä voin oikein mainiosti. Erinomaisesti itseasiassa.

• Oletteko varma, te seisotte siinä kadulla kädet levällään ja silmät kiinni. Kyllä siitä voisi jo epäillä ettei kaikki ole kohdallaan.

• Kiitos kysymästä nuorimies, mutta minulla todella ei ole hätää.

• Nyt te erehdytte…

• Eikä sinun tarvitse minua teititellä, sano vaan Raimo vaan, tai Rami.

• Sirja.

• Jaa, eikä minunkaan tarvitse kutsua nuoreksi mieheksi, tuo sinun lyhyt tukka kyllä hämää…

• Oletko sinä nyt ihan varma ettei sinulle ole mitään hätää?

• Sirja, ole huoleti, minulla ei todellakaan ole mitään hätää. Minä voin paremmin kuin koskaan. Kuule, onko jossain lähistöllä kahvilaa tai kuppilaa?

• Tuossahan tuo on yksi, aivan teidän vieressänne.

• Kas, niinpä onkin, käsittämätöntä että pääsin jo unohtamaan…

• Minkä niin?

• Tuon kahvilan. Unohdin sen vaikka olen töissä tuossa vastapäätä. Tai olin, sekin on niin tuore tapaus että pääsee vielä unohtumaan…

• Kyllä minusta nyt tuntuu ettei sinulla Raimo taida olla…

• Sano Rami vaan…

• Taida Raimo olla kaikki kohdallaan. Mitä jos minä soittaisin sinulle ambulanssin.

• Ei minkäänlaista tarvetta! Saattaa kuulostaa ulkopuolisen korviin kummalta, mutta sitä tämä tarina onkin ja jos sinulle on aikaa selvitän sen sinulle oikein mielelläni.

• Mikä ihmeen tarina?

• No se on sellainen sanonta tapa, ei tässä todellisuudessa mitään tarinaa ole, vain juttu jonkun elämästä tai muuten olemisesta.

• Et kai sinä ole joku narkkari?

• Mitä, narkomaani, minäkö? Herran tähden en, en millään muotoa. Mistä sinä sellaista päättelit?

• Sinä höpötät jotain aivan omiasi.

• Ehkä me lähdettiin tähän keskusteluun vähän huonolla jalalla. Minun nimeni on siis Raimo, Raimo Korhonen, Ramiksikin kutsuttu. Minä lopetin juuri tänään työni tuossa vastapäisessä konsulttialan yrityksessä ja nyt minä olen vapaa kaikista velvoitteista markkinavoimia kohtaan.

• Minä olen vain Sirja ja minusta tuntuu että sinä olet murtunut täysin saatuasi lopputilin tuosta työpaikastasi.

• Sinähän Sirja olet sähäkkä tapaus. Kuule, lähde kahville tuohon aidan toiselle puolelle, voin kertoa koko tarinan. Toki jos sinua kiinnostaa kuulla. Jos ei, niin kiitos huolenpidostasi, mutta olen oikein hyvissä voimissani.

• Kahville…

• Niin, kahville.

• Minusta tuntuu että voin tarvita jotain vahvempaa.

• Totta! Miksi en sitä itse tajunnut, enhän minä me töihin enää. Tule Sirja, otamme munkit myös!

Maan tomua

Vartin yli. Pyyhin hikeä otsaltani, vilkuilen ulos hermostuneena. Toimistohuone käy hetki hetkeltä tukalammaksi auringon paahtaessa sisään valtavista ikkunoista. Sälekaihtimet peittävät näkymää isosti liikennöidyltä kadulta vain mainittavasti ja silloin tällöin joku ohikulkijoista kuikkaa sisään toimistooni. Luoja paratkoon tätä kuumuutta, onneksi olen yksin, voin huoletta avata solmiota ja muutaman ylemmän napin. Jos pomo saisi tietää joutuisin välittömästi ongelmiin. Jo pienestä pojasta lähtien olen saanut kuulla ongelmistani auktoriteettejä kohtaan. Minkä minä vapaudenkaipuulleni voin?

Kaksikymmentä yli, enää neljäkymmentä minuuttia. Viimeinen tunti on aina pisin, mutta tämä tunti tuntui jotenkin erityisen pitkältä. Ehkä sen teki ajatus huolettomuudesta joka kohtaa minut kun poistuisin tästä rakennuksesta. Enää koskaan minun ei tarvitsis tehdä töitä, voisin olla ja mennä niin kuin haluaisin. Ei enää pakollista vastuunkantamista, vain minä ja rajaton maailma. En ollut töissä kertonut kellekään että päätän työni tänään. Pomo varmasti asiasta tietääkin, muttei ole ollut innokas asiaan tarttumaan. Sinänsä kummaa, omasta mielestäni olen aina pärjännyt töissä hyvin. En ehkä ole ollut mikään työjuhta tai pyrkinyt ratkaisemaan vaikeimpia ongelmia, mutta olen tullut aina kahdeksaan ja jatkanut neljään. Olen tehnyt viikonlopputöitä kun sitä on pyydetty. Olen tuurannut sairaslomia ja jatkanut jonkun toisen projekteja muiden vaihtaessa työpaikkaa tahdilla joka muistuttaa rottien pakoa uppoavasta laivasta. Silloin tällöin olen tosin kysynyt itseltäni, mitä ihmettä täällä oikein enää teen?

Kello tuli puoleen, miten minua oikein rangaistaan. Vilkaisen taas kadulle, tuntuu että entistä useammat tuijottavat toimistooni. Kuin ilkkuakseen, ”siellä rotta paiskii häkissään”. Tämä kuumuus tekee minut pian vainoharhaiseksi. Yhtä äkkiä silmiini osuu jotain. Jotain, jota jään tuijottamaan tavallista pidemmäksi aikaa. Ruuhkaisen kadun toisella puolella, pienen ravintolan terassilla istuu nuori vaaleatukkainen nainen. Naisella on yllään lyhyt tulipunainen kesämekko ja valtavat mustat aurinkolasit. Olen aivan varma siitä että nainen tuijottaa minua. Vien katseeni hetkeksi edessäni oleviin papereihin. Sanat pomppivat ja saavat merkityksettömiä järjestyksiä, on pakko sulkea silmät. Tulen hulluksi, ajattelen, en lopettanut tätä oravanpyörää ajoissa ja nyt olen hukannut järkeni. Pyyhin jälleen hikeä otsaltani ja taivuttelen itseni katsomaan ulos uudestaan. Näen vain linja-auton joka on pysähtynyt valoihin. Liiku jo, siirry edestä. Liikun levottomana penkilläni ja yritän kuikkia näkisinkö jostain asennosta paremmin, mutta linja-auto on edelleen tiukasti näköesteenä. Viimein linja-auto jatkaa matkaansa ja näen taas terassin. Häkellyn huomatessani että nainen on siirtynyt lähemmäs.

Kello on kahtakymmentä vaille ja nainen istuu kadun varressa puistonpenkillä. Katseeni on nauliintunut hänen kohtuuttoman suuriin aurinkolaseihinsa ja pohdin raivoisasti miksi hän tuijottaa minua. Säpsähdän kun huoneeni ovi avautuu, ovelta minua katsoo viereisen toimistohuoneen virkamies ja toivottaa hyvää viikonloppua. Vien katseeni papereihin ja mutisen jotain vastaukseksi. Ovi sulkeutuu ja sen kolahdus tuntuu jäävän kaikumaan loputtomiin. Paperit ovat kohdallaan ja teksti suorassa, oven avaus toi tunkkaiseen huoneeseen raitista ilmaa. Ilma kohentaa myös päätäni, tajuan ettei nainen voisi mitenkään nähdä hämärään huoneeseen. Miten hän silloin muka voisi tuijottaa minua. Vien katseeni ikkunaan, näen naisen edelleen istumassa puistonpenkillä. Nainen laskee dramaattisesti aurinkolasejaan, katsoo minua kohti ja iskee silmää. Tästä ei juuri harha pahene.

Kymmentä vaille. Olen jo noussut tuolistani ja kiertelen pitkin huonetta, uskaltautumatta kuitenkaan ikkunaan. Miksi nainen katselee minua, kuka hän on ja mitä hän haluaa. Otan pienestä jääkaapista pullon lähdevettä ja juon sen pois miltei yhdellä kulauksella. Lämmintä on melkein kolmekymmentä astetta, annan itselleni armoa ja riisun solmion kokonaan pois. Yritän varovasti tiirailla ikkunasta mitä nainen tekee. Tunnen itseni idiootiksi kun levittelin käsilläni koristefiikuksen oksia nähdäkseni kuinka nainen nauraen vilkuttaa minulle. Kasaan paperit pöydältä ja astelen huoneennurkassa olevan kaapin luo. Vielä vähän aikaa, sitten olen vapaa.

Kello on kolme yli. Katson typertyneenä rannekelloani, en ole tajunnut ajankulua. Pian oloni oli aivan rento, kuumeista jännitystä ei tuntunut enää lainkaan. Avasin rannekelloni hihnan ja tiputin kellon paperikoriin, enää en kuuntelisi sen hiljaista tikitystä. Muistan naisen ja käännyn kannoillani katsomaan ikkunaa. Siellä hän on, seisoo kadun toisella puolella. Nainen ottaa lasit pois päästään ja lähettää minulle lentosuukon, sitten hän katoaa jälleen liikennevaloihin saapuvan linja-auton taakse. Herään välittömästi tilanteeseen, kaivan avaimeni esiin ja poistun huoneesta. Lukitsen toimistohuoneeni oven viimeistä kertaa ja laitan avaimen ennen minulle varattuun postilaatikkoon. Nimeni on jo poistettu laatikosta, minua ei enää kaivata. Lähestyn kadulle vievää ovea, jokaisella askeleella nopeutan vauhtiani. Pääsen ovelle, viimeisen kerran näppäilen ovikoodin. Huomaan että käteni ovat alkaneet täristä. Koetan rauhoittaa itseäni siinä onnistumatta, oli päästävä ulos. Lyön raskaan oven kiinni ja käännyn. Linja-auto seisoo edelleen paikallaan, muutkin autot ovat pysähtyneet joten päätän juosta kadun yli. Autoilijat soittavat minulle riikkaria ja heristelevät nyrkkejään mutta niistä välittämättä etenen sokkeloisessa ja ahtaassa tilassa. Pääsen kadun toiselle puolella ja huudahdan ”hei”. Jalkakäytävä on kuitenkin tyhjä, penkin luona ei ole enää ketään. Huomaan maassa vain pienen punaisen kangasriekaleen, joka on jäänyt pienen hiekkakasan alle. Katsellessani tuota tomua tuuli yltyy, nostaa hiekan ja kankaan palan ilmaan ja kuljettaa ne kauas. Suljen silmäni ja otan vastaan vilvoittavan pohjoistuulen, vihdoinkin olen vapaa.

Monilla on harhaluulo

vääräkäsitys

etten surisi lain.

Tunnen kyllä pahaa oloa

mieleni on apea.

Olen jo kuitenkin oppinut

tehnyt läksyni.

Tietäen että tiellä on kuljettava

aina eteenpäin.

Aloitin vastaikää Oulu Opiston proosakirjoittamisen kurssin ja kirjoittamisen mielle palasi välittömästi, jos noin voi isosti raiskata suomen kieltä. Ensimmäinen “tarinani” (joka alla on luettavissa) on totisesti täynnä lapsekkaita virheitä, kirjoitusvirheistä kappalejakoon. Olen saanut tekstistä palautteen ja nyt aion laittaa sen alkumuodossaan esille siksi että muistuttaisin itselleni mistä on lähdetty ja mihin pyritään. Viihtykää, tai viihdy Jammu, siun tiedän ainakin kuikkivan ajoittain.

<!– @page { margin: 2cm } P { margin-bottom: 0.21cm } –>

Jo ilta on.

Oli lämmin ja kostea heinäkuu, pienen huoneen verhot ja sälekaihtimet oli suljettu, vanhan rouvan silmät eivät kestäneet enää kirkasta valoa. Nuori mies katseli huoneen ovelta vuoteessa makaavaa pientä ja kovin hauraan näköistä naista kun vanhempi hoitaja pyysi häntä kohteliaasti lähestymään vuodetta. Vuoteella lepäsi äskettäin 90-vuotta täyttänyt vanha rouva, jota kutsuttiin joko Nanniksi tai Nannaksi, kuka milloinkin vuorossa oli. Rouva oli jo kovin dementoitunut ja jo terminaalivaiheen hoidossa, hän kipujaan hillittiin särkylääkkeillä, mutta muu hoito hänen kohdaltaan oli jätetty pois. Nyt hän teki kuolemaa ja hänelle oli määrätty vierihoitoa, kussakin vuorossa yksi hoitaja vietti vuoronsa ajan vanhan rouvan vierellä. Toiset lukivat hänelle, toiset juttelivat niitä näitä. Vastaava hoitaja sanoi että vaikka Nanni ei ymmärtänytkään enää paljon ympäröivästä maailmasta, tuttu ääni ja tunne siitä että joku on vierellä toi lohtua ja turvan tunnetta. Tuona päivänä oli nuoren miehen vuoro viettää aikaansa vanhan rouvan kanssa. Häntä sanalla sanoen hirvitti, mutta hän ei uskaltanut sanoa sitä ääneen. Kun hän oli tullut työvoimatoimiston kautta harjoitteluun tuohon dementtiakotiin, hän ei osannut arvata millaisia tehtäviä saisi eteensä. Hän ei kuitenkaan ollut aivan kauhuissaan, hän oli halunnut tähän tehtävään ja työympäristöön, vaikkakaan ei ollut arvannut kuinka paljon muutakin hän sai lopulta tehtäväkseen kuin vain seuranpitämisen, kahvinkeiton ja syöttämisen. Tätä kyseistä rouvaa nuori mies oli kertaalleen syöttänyt, ruuan hän sai syljettynä omille kasvoilleen. Työtoverit olivat ensin tilanteesta hiukan huvittuneita, mutta ohjasivat lopulta toimimaan häntä niin että syöttäminen onnistui yksinkin. Nuori mies tiesi ettei vanha rouva ymmärtänyt mitään ympäröivästä maailmasta, naisen sanavarastokin oli viimeisinä vuosina kaventunut sanoihin ”saatana”, ”perkele” ja ”auta”, mutta silti jokin noiden lasittuneiden silmien takaa henki syvemmistä ajatuksista. Tietoisuudesta ja ymmärryksestä. Toinen hoitaja poistui ja jätti nuoren miehen yksin korotetun sairaalavuoteen vierelle. Nuori mies katseli pitkään vanhaa rouvaa ja kuunteli tämän syvää ja rohisevaa hengitystä. Naisen jalat ja kädet olivat muuttuneet kovin kylmiksi parin viime päivän aikana, mikä enteili pian lähestyvää loppua. Nainen oli kuitenkin tajuissaan ja hereillä, ja seuraili kovasti katsellaan ympäröivää maailmaa. Nuori mies pohti kovasti mitä sanoa tälle vierustoverille, mistä kertoa ihmiselle jolta ei enää saisi vastakaikua. Silmäiltyään huonetta hän löysi käsiinsä Raamatun, ajatuksenaan lohdutuksen ja turvan tunteen luominen nuori mies alkoi lukea rouvalle kertomusta ylösnousemuksesta. Sisällään hän ehkä hiukan hymyilikin, mutta pyyhki pian tuon virneen pois, vaikkei uskonutkaan sanoja joita hän luki miltei kuurolle kuuntelijalleen hiljaisella mutta vakaalla äänellä. Rouvan silmät olivat jo pidemmän aikaa olleet nauliutuneena huoneen kattoon eikä nuori mies tiennyt keskittyikö hän kuuntelemaan vai olivatko rouvan viimeisetkin voimat huvenneet. Nuori mies laski Raamatun käsistään ja jäi tuijottamaan vanhan rouvan ryppyisiä ja luisevia kasvoja. Kuinka ihmisestä voi tulla jotain niin vähän ihmismäistä, hän pohti ja häpesi ajatustaan samantien. Hetken nuori mies muisteli omaa isoäitiään, joka samalla tavoin oli levännyt viimeiset hetkensä terveyskeskuksen osastolla, ymmärtämättä enää mistään mitään. Nyt hän lukee ja puhuu pelastuksesta ja iankaikkisesta elämästä täysin tuntemattomalle ihmiselle. Vuoronsa päätteeksi nuori mies vaihtoi arkivaatteensa päälleen ja kävi katsomassa vanhaa rouvaa vielä viimeisen kerran, toivoen hän pääsi pian lepoon. Seuraavana aamuna töihin palatessaan hän kuuli toiselta hoitajalta suruviestin, Nanni oli nukkunut pois. Hoitaja kysyi nuorelta mieheltä halusiko tämä nähdä vanhan rouvan vielä ennen kuin hänet siirrettäisiin pois dementtiakodista. Mies vastasi myöntävästi ja hakeuduttuaan vanhan rouvan sängyn vierelle, hänen olonsa oli kumman rauhallinen ja rento. Surun sijaan hän tunsi enemmänkin ikävää ja toisaalta hän tunsi tyytyväisyyttä katsellessaan vanhan rouvan tyynen rauhallisia kasvoja, aivan kuin ne eivät olisi enää olleet niin ryppyiset ja luiset kuin tämän eläessä. Dementtiakodissa kaikki hoitajat olivat huojentuneet Nannin lopulta päästyä lepoon ja heille arki jatkui hyvin pian. Nuori mies työskenteli talossa vielä jonkin aikaa, mutta ei lopulta koskaan saanut pois mielestään noita levollisia kasvoja, jotka loistivat heinäkuisen aamuauringon kirkkaudessa. Hän uskoi saaneensa arvokkaan opin ihmisen lyhyestä, mutta vaiherikkaasta elämästä.