Tervehdys lukijat!

Tämän blogin aika alkaa olla ohi. Olen kuitenkin varsin tyytyväinen siihen mitä se on ollut, joten jätän sen rauhassa leijumaan bittiavaruuteen.

Uusia julkaisuja ei siis enää tätä kautta tule, fiktiivisiä tekstejäni pyrin julkaisemaan jatkossa vain painettuina versioina (miksi tyytyä vähempään). Jos ajatukseni edelleen kuitenkin kiinnostavat, olette tervetulleita seuraamaan niitä uudessa blogissani Mitä mielessä?

Kiitos kommenteista, toivon mukaan viihdytte edelleen!

Jarkko

Aloitin syksyllä 2011 Inarin Kansalaisopistossa luovan kirjoittamisen kurssin, joka ei kuitenkaan lopulta antanut aivan sitä mitä toivoin ja odotin. Sain kuitenkin kuulla hienoja tarinoita ja sainpa niitä itsekin tehdyksi. Tämä kyseinen teksti syntyi kun aiheena oli satu. Istuin pitkään koneen ääressä ja pohdin mistä todella tahtoisin sadun kirjoittaa, kunnes keksin alkaa vain kirjoittaa. Siitä syntyi seuraavaa:

Mitä mieleeni juolahtaa

Tähtien välissä liukui sininen kissa. Tuo kissa ei yksin ainoastaan ole tarinalle merkityksellinen, vaan myös sen sinisten karvojen seassa kulkevat avaruuskirput saavat osansa. Kirput olivat vihreitä, niillä oli neljätoista jalkaa, kolme päätä kullakin ja ne kutsuvat toisiaan toistuvasti törkeillä ja loukkaavilla nimityksillä. Tämä johtuu siitä että ne olivat verenimijöitä ja halusivat vallata kokoajan lisää tilaa itselleen. Sinisen kissan nimi oli Kalervo ja se oli jo vuosituhansia sitten ohjattu kulkemaan läpi avaruuden, määränpäänään tunnetun maailmankaikkauden reuna, jolta sen oli tarkoitus palata kertomaan isännilleen, Mólómólón-planeetan yhtenäiselle ja rakastavalle kansalle, mitä on matkallaan nähnyt.

Ikävä kyllä Mólómólón-planeetan elämää ylläpitävä aurinko, Xasidie-19, ehti sammua vain viikko Kalervon lähdön jälkeen, puristua kasaan ja muuntua mustaksiaukoksi, vetäen onnettoman Mólómólón-planeetan syövereihinsä.

Kalervo itsessään oli sininen kissa, ja vaikka kissaeläimet suhteellisen älykkäitä ovatkin, eivät ne siltikään osanneet puhua. Móló-kansan tarkoituksena olikin lukea kissan ajatuksista mitä tämä oli matkallaan nähnyt. Móló-kansa oli hyvin kehittynyt ja merkittävästi aikaansa edellä, mikä tekee varsin ironiseksi sen etteivät he huomanneet merkkejä aurinkonsa tulevasta tuhosta. Mólókit uskoivat, teknisestä tietämyksestään huolimatta, että Xasidie-19 oli elämän luojana heidän jumalansa ja jumalan asioihin ei sopinut sotkeutua.

Sen sijaan Kalervon karvoissa matkaavat avaruuskirput, uhonot, olivat äärimmäisen älykkäitä. Jos maailmankaikkaudessa listattaisiin älykkäimmät elämänmuodot, olisivat uhonot ehdottomasti kolmen älykkäimmän joukossa. uhonoiden merkittävän kehityksen oli varmistanut niiden luontainen nopea lisääntyminen, erinomainen vastustuskyky ja pitkäikäisyys. Pelkästään Kalervossa eli yli miljardin uhonon yhteiskunta, vaikka Kalervo ei ollut tavallista kesykissaa suurempi. Mólómólón-planeetta oli neljä kertaa pienempi kuin meidän planeettamme ja mólókit olivat pisimmilläänkin vain kolmenkymmenen sentin mittaisin, joten heidän silmissään Kalervo oli valtava peto.

Koska mólóki-avaruusaika-insinöörit olivat unohtaneet laittaa Kalervolle kirppupannan ennen matkaan lähettämistä, oli Kalervoon tarttunut tämän heti ilmakehän ulkopuolelle päästyään muutama miljoona uhonoa jotka olivat alkaneet heti hyötymään tuoreesta lihasta. Myös muita uhono-yhdyskuntia oli ehtinyt tarttua Kalervon karvoihin matkan varrella, mikä tarkoititti luonnollisesti suuria sotia kissarievun orvaskedellä. Uhonot olivat saaneet seitsemässä ja puolessa tuhannessa vuodessa aikaan sen että Kalervon häntä oli miltei kokonaan tippunut pois, sen iholla oli laikkuja joista ei koskaan enää kasvaisi karva, sen oikeassa korvassa oli ainainen korvatulehdus ja sillä oli ruuansulatusvaivoja.

Nyt Kissaihmiset sekä muuten kissoista pitävät harmittevat ja surevat Kalervon kurjaa tilaa, mutta heidän oloaan helpottaakseni kerron sen vähän mitä ihmiset tietävät sinisistä kissoista, jollainen Kalervokin oli. Siniset kissat ovat avaruuskissoja jotka syntyvät munista. Ne kasvavat synnyinplaneetallaan täysi-ikäisyyteensä asti (kasvuympäristöstä riippuen muutamista tuhansista vuosista satoihin tuhansiin vuosiin) jonka jälkeen ne matkaavat tunnetun maailmankaikkauden laidalle parittelemaan ja palaavat sitten synnyinplaneetalleen munimaan. Satojen miljoonien vuosien saatossa planeettoja on syntynyt ja kuollut, jolloin siniset kissat ovat joutuneet valitsemaan välillä uusia planeettoja vanhojen tilalle. Tätä tietoa sinisten kissojen lisääntymisestä mólókit käyttivät hyväkseen. “Miksi lähettää kalliita ja epävarmoja luotaimia avaruuteen kun elävä organismi voi tehdä kaiken ilmaiseksi” olivat mólókit pohtineet.

Avaruuskirput elävät nimensä mukaisesti pelkästään avaruudessa, vailla lämpöä ja ilmakehää. Siksi niiden oli yleensä irtauduttava kohteista jotka syöksyvät kohti suurempia kohteita. Sinisestä kissasta ne saivat imettyä verta mutteivät päässeet koskaan pintaa syvemmälle. Lisäksi matkallaan kohti kosiopaikkaa sininen kissa nukkuu. Se herää vain törmätessään johonkin ja ottaa kohteesta vauhtia loikatakseen taas kohti määränpäätään.

Tämä viimeinen tieto tuli ikävänä yllätyksenä kahdelle kissan karvoissa matkaavalle uhonolle, kaveruksille nimiltään Plix ja Plox. Molemmat olivat vasta noin viisisataavuotiaita, niin sanotussa “murkkuiässä”, eivätkä vielä olleet nähneet muuta avaruutta kuin sen minkä läpi he olivat perheineen matkanneet Kalervon päälaella. He tapasivat viettää aikaansa pureskelemalla Palleron, jolla nimellä he Kalervoa kutsuivat, karvoja poikki ja heitellen niitä korkealla avaruuteen sekä imemällä verta Palleron oikeasta korvasta.

Tähtien välissä matkasi myös toinen, varsin erikoinen olio. Riippa, hirveä kolmipäinen hurtta, joka oli joutunut avaruuteen pidettyään kotiplaneetallaan hirvittävää meteliä. Voitte kuvitella kuinka kolmella päällä varusteltu tanskandogin kokoinen ja saksanseisojan näköinen hauveli räksyttää, ja juuri sen vuoksi sen vihainen isäntä oli voimiensa tunnossa nakannut sylilemmikkinsä avaruuden pimeyteen.

Hirveän haukkumisen lisäksi Riipalla oli toinenkin paha tapa, kotiplaneetallaan sen suurinta hupia oli ollut juosta ympäri planeettaa, joka sekin Mólónmólón tapaan oli hyvin pieni planeetta, ja kiusata paikallisia sinisiä kissoja. Kuten arvata saattaa, ei niin pientä avaruutta ettei sinne mahtuisi suurta yhteensattumaa. Kalervo ja Riippa törmäsivät yllättäen toisiinsa erään aurinkonjärjestelmän kolmannen planeetan kuun takana.

Yhteentörmäys oli kaamea. Unestaan heräävää Kalervo ehti hetkisen ihmetellä mitä kummaa sen ennen niin upealle turkille oli tapahtunut ja miksi sen korvaa pakotti vietävästi, kunnes se tajusi olevan kolmissa hampaissa yhtä aika. Riippa, joka oli saanut Kalervon ihan vahingossa hampaisiinsa, ei ollut aivan varma mitä kummaa oli saanut suuhunsa, varsinkin kun sen oikean puoleinen pää oli viime aikoina maistanut asioita varsin huonosti.

Oikeastaan se maistoi varsin hyvin, niin hyvin kuin makuaisti voi toimia, mutta avaruudessa vietetty aika ja kaikki se räksyttäminen oli sekoittanut sen kielenkannat niin että kaikki suolainen maistui vetiseltä, makea happamalta ja niin edelleen. Vasta kun kaikki sen koiranaivot leikkasivat yhteen ne tajusivat saaneensa makupalakseen aidon sinisen kissan.

Olivatpa koirat ja kissat sitten maasta tai avaruudesta kotoisin, ne eivät olleet ystäviä keskenään. Tämä johtuu eräästä hiirestä, mutta siitä kertoo eräs toinen satu. Kalervo ja Riippa rimpuilivat toistansa kimpunsa ja karvat siinä vain pöllysivät kun ne pyörivät hirvittävää vauhtia kohti erään sinertävän planeetan pintaa.

Myös Kalervon karvoissa kävi hirvittävä hulina. Vähemmän rauhaa mutta sitäkin enemmän itseään rakastavat uhonot olivat havainneet että heidän jänismatkansa oli saavuttamassa päätepisteensä. Kiireellisen pelastautumisen keskellä jokainen uhono nappasi kiinni lähimmästä ihokarvasta, puri sen poikki ja loikkasi kovalla tohinalla kohti pimeää avaruutta, tarkoituksena hidastaa karvalla edes vähän pyörimisestä johtuvaa tippumista.

Melkein kaikki Kalervon siniset karvat jäivät avaruuteen, aivan planeetan ilmakehän yläpuolelle leijumaan. Auringon säteet loistivat kaukaa noihin karvoihin, saaden aikaan sinertävän säkenöivän valoilmiön pienen sinertävän planeetan yllä. Kalervon päähän jäi vain kaksi karvaa, se on juuri samanverran kuin oli se määrä jota uhonoita jäi viimeiselle matkalleen Kalervon korvakäytävään. Plix ja Plox siellä kihertelivät ryystäessään verta vasta heränneen Kalervon korvasta.

Hyvä mieli järkkyi äkkiä kun uhononuorukaisten omiin nenäkarvoihin haiskahti tuoreen hapen ja hiilidioksidin lemu. “Taas tässä kävi näin”, pikkuilkimykset huokaisivat yhtä aikaa ja molemmat riensivät Kalervon päälaelle tarkastamaan tilannetta. Kauhukseen he huomasivat että Pallero oli joutunut kumman hirviön hampaisiin ja he kaikki neljä ajautuivat kauhistuttavaa vauhtia kohti viimeistä lässähdystään. Plix ja Plox toimivat niin nopeasti kuin vain kykenivät, riensivät viimeisten ihokarvojen luo, tarrasivat kiinni kuin viimeisiin oljenkorsiin ja purivat.

Kävi niin, että karvat irtautuivat ja niin tuli Kalervosta tyystin karvaton. Tuulen puuskien mukana nämä viimeiset karvat ajautuivat Riipan keskimmäiseen ja vasempaan nenään, aiheuttaen suuren aivastuksen. Kun kaksi kolmesta aivasti, päätti kissan outoon makuun turhautunut oikea pääkin aivastaa, se kun ei halunnut tulla kiusatuksi outojen tapojensa vuoksi. Niin Kalervo lopulta irtautui Riipan hampaista ja molemmat jatkoivat erillään putoamistaan tämän kumman planeetan pinnalle.

Kuten arvata saattaa, Kalervo laskeutui kauniisti tassuillee, kuten kissoille on ominaista, kun taas Riippa putosi ryminällä maahan ja painui syvälle maan alle. Kalervo katseli hetken kuvaansa suuren joen pintavedestä ja hämmästeli alastonta ulkomuotoaan. Vieläkin enemmän hämmästystä Kalervossa herättivät ihmiset jotka kokoontuivat sen ympärille kumartelemaan tätä taivaalta tullut outoa alastonta olentoa. Kalervo havaitsi etteivät ihmiset olleet lainkaan hassumpia ja niinpä se päätti jäädä tälle planeetalle asustelemaan, ehtisihän se lisääntymään myöhemminkin.

Riipan kohtalo ei ollut aivan yhtä ruusuinen. Se oli ajautunut niin syvälle maan uumeniin että kuuma laava ympäröi sen miltei kauttaaltaan. Riippa ei ollut kovinkaan innostunut tilanteesta vaan räksytti nyt kovemmin kuin koskaan aiemmin. Ihmiset saapuivat tätäkin ihmetystä katsomaan, mutta pakenivat kauhistuneita havaittuaan kuinka kuopan pohjalta ärjyi liekkien seasta kolmipäinen koira.

Mutta kuinka kävi uhonoystävyksille Plixille ja Ploxille? Vasta lapsenkengissä oleville verenimijöille lohdullisena tuli tieto että ehkä he sittenkin pärjäivät tässä ilmakehässä. Tuuli kun oli vienyt viimeiset siniset karvat kylmään ja pimeään pohjolaan, jossa veri kiersi paikallisissa tiuhaan. Sattuipa vielä niin mainiosti että erään saunan portailla istuskeli muuan pari ihmistä ilkosillaan ja niin pääsivät suoraan Plix ja Plox aterioimaan aidosta ihmislihasta.

Näin kaikki neljä avaruutta nähnyttä olentoa sai kuitenkin onnellisen lopun tarinalleen: yhdestä tuli palvottu, toisesta pelätty ja kahdesta viimeisestä satiaisia.

Hei vaan kaikille lukijoille! Tässä merkinnässä kerron mahdollisuudesta sukeltaa syvemmälle Jarkko-sedän elämään, arkeen ja tietoisuuteen. Yksinkertaistettuna: vastaan videoblogissa teidän lukijoiden esittämiin kysymyksiin aiheesta kuin aiheesta. Vastaukset ovat varmasti yhtä persoonallisia kuin ovat kysymyksetkin, samalla tutkin mahdollisuuksia videoblogin pitämiseen ja käytännöllisyyteen.

Kysymyksiä voit esittää kommenttikenttään, tämän julkaisun alapuolella. Kommentointi ei vaadi minkäänlaista rekisteröitymistä. Antakaa palaa vaan!

Tämä on uskon asia. Uskoipa sitten joulupukkiin, pääsiäispupuun tai jeesukseenkristukseen on hyvä olla vahva uskossaan. Jos uskoo vahvasti kummituksiin, demoneihin ja muihin yliluonnollisiin olentoihin, on tämä elokuva täyttä mannaa. Käsittömän suurella budjetilla (15000 yhdysvaltain dollaria) on toteutettu filmaus joka ei jätä ainakaan vannoutunutta tämän lajityypin (”amatöörimäisetfilmaukset, joissa lopulta kaikki heittävät veivinsä”) katsojaa kylmäksi. Meille muille tämän elokuvan katsominen tuntuu turhankin jähmeältä.

Oren Pelin käsikirjoittamassa ja ohjaamassa tarinassa Katie Featherstorm ja Micah Sloat näyttälevät itsensä lisäksi nuorta pari jotka elävät uskomattoman leveästi ottaen huomioon että toinen opiskelee ja toinen ei tunnu tekevän mitään. Parin suureksi suruksi ja hämmennykseksi Katietä seuraa paha henki joka on vainonnut tyttörukkaa koko elämän ajan. Micah on stereotyyppinen amerikkalaismies , eikä lainkaan uskottava, joka ei ota tyttöystäväänsä oikein todesta mutta alkaa kuitenkin filmaamaan parin yhteisen osoitteen tapahtumia. Pelko jäytää pian molempien luita, kun yö yöltä paha henki koventaa otteitaan ihmispoloja kiusatakseen.

Elokuva oli kertakaikkiaan kauheaa katsottavaa. Hahmot olivat epäuskottavia, kuvaus oli tarkoituksen mukaisesti äärimmäisen ontuvaa ja siitä nauttivat vain jotka pitävät mustan värin ja sen sävyjen katselusta. Jos kuitenkin joku pitää ”kotivideo”-tason kauhusta saattaa saada jotain tästäkin irti. Jokaisessa tarinassa on kuitenkin hiven tottakin ja toivon todella yhdysvaltalaisten vuoksi ettei hahmojen älykkyys edusta juuri tuota hiventa tässä elokuvassa.

Elokuvan speksit

Oli pitkästä aikaa ilo katsoa monipuolinen ja viihdyttävä ”tositapahtumiin” perustuva elokuva. David O. Russellin (Three Kings – Kolme kuningasta, 1999) ohjaama kertomus ”Irish” Micky Wardista antaa monta katsonta kantaa amerikkalaisen nykyelokuvan katsojalle, vaikka elokuva itsessään sijoittuu 80-luvulle. Elokuvassa nivoutuvat yhteen jo varsin tavalliset uusioperheet mutta myös perhekeskeisyys, kuten myös urheilijan tiukka askeettinen elämä ja elämässään näinnäisesti mukana olevan narkomaanin arki. Päätähtien, Mark Wahlberg (Three Kings, Max Payne) ja Christian Bale (The Prestige, American Psyko), näyttelemiä veljeksiä Micky Wardia ja Dicky Eklundia ei aluksi tunnu yhdistävän muu kuin rakkaus nyrkkeilyyn. Jo parhaat päivänsä nyrkkeilijä nähnyt Dicky koettaa valmentaa nuoremmasta veljestään nyrkkeilyn kevyen sarjan maailmanmestaria, samalla yrittäen luotsia perhe-elämän ja crackin polton välillä. Veljesten yhteisen harrastuksen perään koettaa katsoa myös poikien äiti Alice (Melissa Leo: Frozen River, 21 Grams). Äidin ummistaessa silmänsä toisen poikansa huumeiden käytöltä hän samalla koettaa manageroida nuorempaansa. Heikko ottelumenestys näkyy koko perheessä jännitteinä joita ei helpota Mickyn tyttöystävän, Charlenen (Amy Adams: Enchanted, Charlie Wilson´s War), kuvioihin mukaan tulo. Dickyn jouduttua vankilaan pahoinpitelystä sekä Mickyn erotettu äitinsä managerin virasta koko perheen hajoaminen on lähellä. Micky koettaa kuitenkin jatkaa eteenpäin tunteidensa ja tavoitteidensa ristitulesta huolimatta.

Pääosanäyttelijät ovat Russellin kovassa ohjauksessa saavuttaneet paljon. Hahmot ovat uskottavia ja niihin on helppo samaistua. Oman humoristisen, välillä jopa miltei tragikoomisen, säväyksensä elokuvaan tuovat koko Ward-Eklundien perhe jääräpäisine siskoineen ja alistuvan isän muodossa. Elokuva on tästäkin hyvin totinen ja draamaelokuvana ehdottomasti yksi parhaita amerikkalaisfilmatisointeja 2000-luvulla. Elokuvaa voi huoletta kuitenkin suositella myös urheilu- ja urheiluaiheisten elokuvien ystäville. Mikään Rocky tämä kuvaus ei onneksi ole vaan inhimillinen muistutus siitä että suostakin voi nousta, aina huipulle asti. Mainiona lisänä elokuvassa nähdään lopputekstien lomassa filmausta aidoista veljeksistä tänä päivänä.

En periaatteen vuoksikaan tahdo alkaa antamaan elokuvalle kouluarvosanaa vaan totean vain yksinkertaisesti pidinkö filmiä, tai tulevia arvosteltavia filmejä, katsomisen arvoisina. Tätä kyseistä elokuvaa pidin, mitä suurimmissa määrin. Ensisijaisesti kuitenkin suosittelen sitä draama- ja tositapahtumiin perustuvien elokuvien ystäville. Minunkin on myönnettevä että aika ajoin rapakon takaa tulee jotain katsomisen arvoista.

Elokuvan speksit: http://www.imdb.com/title/tt0964517/

Vanhempi rikostutkija Toivo Venäläinen ajoi liukkaalla tiellä vanhaa Toyota Hiaceaan. Oli lauantai-ilta ja vettä oli satanut tihkuttaen edeltävästä yöstä lähtien. Venäläinen oli soitettu katsomaan rikospaikkaa vartin yli seitsemän, juuri ennen saunaan menoa. Toivo oli seissyt saunakamarin oven pielustalla enää pelkät sukat jalassaan kun vaimo oli kiiresti toimittanut hänelle kovaäänisesti soivan virkapuhelimen. Aivan pohjoisimman Lapin poliiseilla ei ollut muualla maassa yleistynyttä Virve-viestintä käytössään vaan vanhempi tutkija sai tyytyä tavanomaiseen Nokian kännykkään. Työpuhelut onneksi maksettiin viranpuolesta, mutta niistäkin piti tehdä erittely omasta puhelinlaskustaan. Linjan toisessa päädyssä oli päivystävä nuorempi konstaapeli Toivo Löhönen Ivalon poliisilaitokselta. Venäläinen oli Löhösen ensi kertaa tavatessaan ajatellut että jos sisäministeriö suo Lapin poliisivoimiin vielä yhdenkin Toivon niin hän siirtyy töihin Norjaan. Tai Ruotsiin, tai ainakin alkaa käyttää toista etunimeään. Löhönen kertoi kiireiseen ja epäselvään tapaansa jotain ruumiista jonka joku kalastuksenvalvoja oli löytänyt yllättäen Inarinjärven rannasta. Kyseessä oli mitä ilmeisimmin murhatyö, uhrin kalloon oli miltei kahvaa myöten työnnetty käsintehty puukko.

Oli elokuun loppupuoli ja vaikka siihen aikaan illasta muuten olisikin ollut vielä suhteellisen valoisaa, teki märkä keli ja lakkaamaton tihkusade rantatiestä kovin hämärän. Järven musta vesi synkisti tunnelmaa entisestään. Toyotan pitkät ajovalot valaisivat hiekkatietä jonka päädyssä Venäläinen tiesi sijaitsevan nuorison suosima juhlapaikka, vanha umpeenkasvanut uimaranta. Venäläinen ehti kirota jo mielessään kuinka joutuisi vielä tänä iltana soitteleman puheluita itkeville äideille ja humalassa kiroileville ja mölisiville isille siitä kuinka jonku poika on tapettu ja toisten poikia etsitään. Tutkijan silmää ei hivellyt sekään tosi asia että rannassa oli Löhösen lisäksi ruumiin löytänyt kalastuksenvalvoja, joka lähemmässä tarkastelussa paljastui Ville-Veikko Kohoseksi. Venäläinen näki tässä etelästä tulleessa entisessä eräoppaassa kaksi perustavanlaatuista vikaa, ensimmäiseksi mies katsoi liikaa amerikkalaisia filmejä ja toiseksi niiden innoittamina kuului harjoittavan kalastusalueilla omavaltaista oikeudenvalvontaa. Puheet olivat pitkään olleet pelkkiä huhuja, näyttöjä miestä vastaan ei ollut vaikka useampi turisti ja joskus jopa paikallisetkin kalastajat olivat tulleet silmät mustina laatimaan rikosilmoitusta miehestä jonka mukaan kalastuksenvalvojan toimi oli Lapissa miltei tärkeämpi kuin poliisin. Oli Kohosta kuulusteltukin mutta tämä osasi kääntää useimmat tapaukset omaksi edukseen. Oli kuulema usein miten ollut muualla tapahtumien aikaan tai hänen kohtaamansa kalastaja oli ollut niin humalassa että oli itse kompuroinnillaan aiheuttanut omat vammansa. Valitettavan usein jälkimmäinen oli täyttä totta.

Venäläinen pysäköi Hiacen Löhösen ajaman Poliisi-merkein varustellun Saabin viereen ja sammutti auton. Ajovalot osoittivat vähän kauempana seisoviin miehiin jotka tutkailivat kovasti jotain maassa makaavaa. Toivo hieroi ohimoitaan ja kaivoi sitten takinsa rintataskusta tupakkarasian. Hän ei varsinaisesti polttanut, mutta rasia oli kulkeutunut aikojen saatossa hänen isoisältään lopulta hänelle ja kun oli rasia niin oli hyvä olla myös vähän tupakkaa. Venäläinen katseli auton ikkunasta kuusien ja mäntyjen latvoja jotka heiluivat villisti tuulen mukana. Hän sytytti savukkeen jo autonsa sisällä, veti takkiaan tiukemmin kiinni ja astui ulos autosta. Järvellä tuuli oli yltynyt ja tihku muuttui kokoajan pahemmaksi viimaksi. Tuntui kuin pisaratkin olisivat kasvaneet hetki hetkeltä suuremmiksi. Venäläinen asteli tupakkaa poltellen hitaasti lähemmäs miehiä, lähemmäs rikospaikkaa.

-Pitäisköhän kuitenkin vetää rajausnauha tähän ympärille? Löhönen pohdiskeli joko ääneen tai vakavasti aiheesta todeten Kohoselle, joka tuntui heti olevan jutussa mukana: - Joo, ja laitetaan kans sit sitä teippiä mitä maahan laitetaan ruumiiden ympärille et tietää sit missä ja miten ne on maannu! Mä voin auttaa sua. Venäläinen pudisteli päätään kun hän oli miltei miesten rinnalla: - Eiköhän me uskota ettei tälle rikospaikalle ketään sotkemaan tule. Ja Kohoselle tiedoksi että ne elokuvissa nähtävät teipit ovat ihan vain vitsi, ei Amerikassa eikä missään käytetä oikeasti moisia. Sen nauhankin voi jättää huoletta autoon, käytetään sitten kun tulee oikeasti tarvetta. Löhönen painoi leukansa rintaa vasten kuin ensipettymyksensä kokenut koulupoika Kohosen taas katsellessa Venäläistä kovinkin happamasti. Vanhan kalastuksenvalvojan hölmöys ei juuri huvittanut Venäläistä joka seuraavaksi keksi alkaa ihmettelemään ääneen millä ihmeellä ruumis oli petetty. Kohonen alkoi innoissaan selittää kuinka oli jo tapahtumapaikalle saapuessaan käynyt nappaamassa lähellä olleesta veneestä pressu ja peitellyt ruumiin sillä, ettei vesisade pääse huuhtomaan mahdollisia todisteita pois. Kohosen röyhisteli rintaansa selittäessään, kuin odottaen mitallin tai arvomerkin saamista, Venäläinen taas tunsi tarvitsevansa lisää tupakkaa. Toivo kumartui pressun ääreen ja kohotti reunaa nähdäkseen uhrin kasvot. Nähdessään vähän alaleuan oikeasta sivusta ulos pistävän puukonkahvan hän totesi mielessään ettei kyse ollut mistä tahansa surmatyöstä. Hän tunsi puukon. Ja uhrin.

Myös Kohonen laskeutui lähemmin tarkastelemaan uhria. Sivuun jäi vain Löhönen, joka näytti pimeässäkin niin kalpealta että hänestä olisi saanut majakan Inarinjärveen. Löhönen ei tainnut olla vielä edes täyttänyt 25-vuotta, hän oli laiha ja luisevan oloinen poikanen jota sitäkin ikävyyttä korosti kauhtunut ja liian iso virkatakki joka nyt märkänä lepäsi Löhösen harteilla niin että mies näytti pikkupojalta pukeutuneena telttakankaaseen. Aika ajoin Löhösen raportteja lukiessaan Venäläinen pohti kuinka tämä armeijastakin juuri ja juuri selvinnyt tahaton ikiteini oli yleensäkin edes päässyt poliisikouluun. Kaiketi jonkin kiintiön avulla, oli Venäläinen viimeksi pohtinut, muttei tohtinut alkaa syvemmin arvailemaan millaisen kiintiön. Venäläisen mittaillessa vielä katseellaan uhrin kasvonpiirteitä alkoi Kohonen jo kovaan ääneen selvittämään tarkempia tietoja uhrista ja tapahtuneesta surmasta, kuin parempikin rikospaikkatutkija konsanaan. Venäläinen päästi kaiken tämän toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja katsoi ettei Kohonen käynyt aivan käsiksi uhriin, vaikka oli senkin varmaan jo tehnyt ennen kuin oli edes alkanut poliisille soittamaan. Venäläinen yhtyi Kohosen puheisiin vasta siinä vaiheessa kun tultiin kohtaan josta voitiin olla aivan varma, uhrin henkilöllisyyteen. - Muddusjärven Petrushan tuo on ja hänen omin käsin tekemä leiku on miehellä kaulassa. Aika julmaa surmata mies omalla puukollaan. Tässä vaiheessa Löhönenkin uskaltautui katsomaan pressun alle ja kysymään Kohoselta mistä tämä päätteli tapauksen rikokseksi eikä esimerkiksi itsemurhaksi.

Kohonen kehoitti Löhöstä katsomaan puukon kahvaa sekä Petruksen paidanrintaa, molemmat olivat aivan veressä kun sen sijaan miehen kädet olivat aivan puhtaat. Petrus oli joko lyöty tajuttomaksi tai sammunut ennen kuin oli tullut puukotetuksi, sammumisteoriaa tuki tosiasia että mies haisi pahanlaisesti vanhalle viinalle sekä kuselle. Tässä vaiheessa Venäläisen oli myönnettävä itselleen että melkoisesta ylimielisyydestä ja liiallisesta television katselusta huolimatta Kohonen oli teräväsilmäinen mies. Onni kuitenkin ettei hän ollut poliisi, Venäläisen toinen etunimi oli Veikko. Löhönen yltyi selvästi innostuneena nyt kyselemään Kohoselta mistä tämä päätteli murha-aseen olevan uhrin omistama. - Petrus teki itse puukkonsa, Venäläinen ehti Kohosen harmistukseksi todeta, kahvassa loistaa iso P-kirjain mitä mies käytti merkkinään. Venäläinen nousi seisomaan liian nopeasti ja häntä ehti muutaman sekunnin pyörryttää. Kun tähtikuviot olivat kadonneet silmien edestä hän kaivoi taskustaan uuden tupakan ja sytyttimen, jota koetti itsepintaisesti saada syttymään tuulessa. Kun sytytin ei antanut liekkiä kiven kuumeisesta pyörityksestä huolimatta laittoi Venäläinen tyynesti savukkeen takaisin taskussa olevaan koteloon ja kääntyi katsomaan Löhöstä: - Missäs ambulanssi viipyy? Löhönen selitti jotain siitä kuinka Sodankylässä kaikki autot olivat olleet käytössä ja ainoa vapaa yksikkö Lapissa oli lähtenyt matkaan Rovaniemeltä. Venäläinen kirosi ääneen ja kääntyi vielä kerran katsomaan ruumista. Erityisesti häntä kiinnosti kahvassa olevat selvät sormien jäljet, jotka eivät näyttäneet kovinkaan isoilta. Miesten välisestä välienselvittelystä tuskin siis oli ollut kyse. Venäläinen käski Löhöstä odottamaan ambulanssi ja ohjeisti että perillä ruumiista tulevat tiedot tuli toimittaa suoraan hänelle. Kohoselle hän totesi vain lakonisen kiitoksen yhteistyöstä ja että poliisista otettaisiin yhteyttä jos tarpeelliseksi katsottaisiin. Kohonen oli aikeissa sanoa jotain, mutta Venäläisen terävä katse pimeässä syysyössä teki selväksi ettei viikonloppu-poliisin apua enää tarvittu.

Venäläinen palasi autonsa rattiin ja pohdiskeli hetken tilannetta. Hän käynnisti samalla auton ja väänsi radion äänenvoimakkuuden pienemmälle vaikka tiesi ettei paikallisradio lähettänyt tähän aikaan mitään muuta kuin kohinaa. Tupakkaa taskustaan hamuten hän jäi miettimään uhria ja tämän viimeisiä hetkiä. Venäläinen tunsi miehen hyvin, jo vuosikymmenien ajalta. Petrus Kiiski, ristimänimeltään Petri Venäläinen, oli Toivo Venäläisen ensimmäinen serkku. Tämä nimensä vaihtanut yli-ikäinen nuorisokrimaali oli Toivon tädin ensimmäinen ja ainoa poika. Tätä tosiasiaa sukulaisuudesta ei onneksi kovinkaan moni, esimerkiksi Löhönen ja Kohonen, tuntenut. Hyvä niin, pohti Venäläinen katsellessaan Kohosen laiskaa käynti rantaviivaa pitkin tämän kadotessa metsän pimeyteen. Toivo ei ollut mitenkään äkkipikainen tai aggressiivinen mies, mutta jos hän olisi joutunut kuuntelemaan vielä kaupan päälle Kohosen suunsoittoa sukulaisten sotkujen siivoamisesta, olisi Petrus todennäköisesti saanut Ville-Veikosta perikaverin. Tai näin Venäläinen ainakin tahtoi ajatella. Toivo oli ollut suvussaan yhdenlainen mustalammas, kai sitä oli jo etunimikin ennakoinut. Toivo oli jo poikasena kovasti kummeksuen seurannut Venäläisten suvun rikosaltiutta kunnes oli sitten lopulta poliisikouluun mennessään katkaissut välinsä kaikkiin elossa oleviin sukulaisiin.

Setämies filmailee on uusi aluevaltaus. Olen jo pitkään tahtonut alkaa kirjoittamaan elokuva-arvosteluja ja nyt aion ryhtyä puuhaan. En juokse pelkästään tuoreiden ensi-iltojen taikka mainstream- elokuvien perässä, vaan katselen elokuvia kuten tahdon ja koska tahdon. Jos mieleesi tulee joku elokuva josta tahtoisit kuulla toisen mielipiteen, kerron sen mielelläni. En levittele linkkejä elokuvien torrentteihin mutta muuta tähdellistä tietoa annan kyllä. Elokuva-arvostelun tunnette otsikosta “Setämies filmailee”, lisäksi kirjoitus saa luokituksen “Leffa”.

Siis, arvosteluja odottamaan!

Mies katseli kolmiovista  Fiat Unoaan illan hämärtyessä. Hän veti hermostuneena miltei loppuun palaneesta savukkeesta viimeisiä savuja odottaessaan pimeää. Hän oli avannut ovet ja ikkunat tavaroita täyteen ahdetusta Fiatista, joka näytti siltä että sillä olisi ollut mahdotonta matkustaa tilanpuutteen vuoksi. Takapenkki ja kuljettajan viereinen paikka olivat täynnä kasseja joista löytyi vaatteita, kirjoja, kirjeitä, vakuutus- ja pankkipapereita, ruokailuvälineitä, tietokoneen osia, kaikenlaista vuosien varrella kerääntynyttä tavaraa. Nyt tuo kaikki oli miehelle tarpeetonta. Hän pudotti loppuunpalaneen tupakantumpin maahan ja talloi kengällään sen päälle. Hän nosti vierellään olevan muovikanisterin käsiinsä, heitti korkin auton sisään ja alkoi laskea kanisterista bensiiniä auton sisään ja sen päälle.

Kun Lapin syysyö oli niin pimeä ettei mies nähnyt ympärillään muuta kuin kaukana häämöttävän taivaan ja tuntureiden rajan, hän sytytti paperitollon ja asetti sen auton katolle. Viileässä ilmassa bensa alkoi palaa hitaasti mutta varmasti ja jo parissa minuutissa auto ja sen sisälmykset olivat ilmiliekeissä. Mies alkoi tuntea autosta nousevaa epämiellyttävän kuumaa lämpöä kasvoillaan ja niinpä päätti kerätä viimeiset tavaransa ja lähteä. Reppu selässään hän lähti kulkemaan karua erämaata suuntaan josta tiesi löytävänsä Ruotsin Lappiin. Autosta heijastuva valo turvasi hänen matkaansa jonkin aikaa, mutta pian hän huomasi kulkevansa pilkkopimeässä.

Oli lokakuu eikä vielä lunta maassa, kaikkialla oli täysin pimeää. Yö viileni kuitenkin nopeasti ja pohjoinen tuuli kuljetti pilvet pois tähtikirkkaan taivaan tieltä. Mies pysähtyi hetkeksi tuijottamaan taivaalle samalla kun sytytti savukkeen. Hän oli suunnitellut lähtöä pitkään, useamman vuoden, joten tiesi ettei hänellä ollut mitään varsinaista kiirettä. Hän oli harjoitellut tämän vaelluksen tekoa ja tunsi reittikartat niin ettei silmänsä sulkiessaan muuta nähnytkään. Kaiken taakseen jättäminen ei ollut hänelle enää haave, se oli pakko. Hän tiesi ettei voinut enää jäädä Suomeen jos tahtoi elää mitään muuta kuin velkavankeuden ja vanhojen haamujen vaivaamaa elämää. Hän koki käyttäneensä kaikki mahdolliset keinot elämänlaatunsa parantamiseen ja oli sitä mieltä että lähteminen olisi helpompaa. Nuorempana mies oli pohtinut jopa henkensä riistämistä mutta kova halu elää ja kokea oli saanut hänet pohtimaan uudelleen. Lopulta hän oli päättänyt aloittaa elämänsä
uudelleen, kaukana kotoa. Kaukana vanhasta.

Yö viileni entisestään. Mies kulki kellon tarkkuudella neljäkymmentä minuutti ja piti sitten kymmenen minuutin tauon. Lapin yöt olivat jo tuohon aikaan vuotta lohduttoman pimeitä, odottavia ennen ensilumen tuloa. Mies ei enää pohtinut menneitä vaan vaelsi päättäväisesti eteenpäin. Jokainen länttä kohti otettu askel tuntui kevyemmältä kuin edellinen, valtava taakka oli poissa hänen mielestään. Hän kulkisi aina pohjoisen Atlantin rannalle asti ja purjehtisi sieltä etelään, aivan kuten hän oli suunnitellut ja vuosien ajan.

Useita vuosia hän oli tehnyt pimeitä töitä voidakseen säästää sukanvarteen, viettänyt vapaa-
aikansa opiskellen kieliä, purjehtimista, vaeltanut. Samalla kärsinyt nälkää ja kylmää, hylännyt paljon vanhoja tapoja ja ihmisiä saadakseen täysin uuden mahdollisuuden. Mies oli hävittänyt kaikki jäljet itsestään, kaiken mikä voisi kertoa kellekään siitä että juuri hän nyt vaelsi pitkin Ruotsin Lappia suuntanaan uusi, parempi elämä.

Nainen lepää alastomana vuoteella. Hän on vatsallaan ja kätensä ristikkäin päänsä alla. Hän pitää silmänsä kiinni ja hymyilee. Mies on kyljellää naisen vierellä ja silittää hellästi naisen selkää. Mies painaa päänsä naisen niskaan ja näykkii huulillaan ja hampaillaan herkkää ihoa. Mies kuiskaa naisen korvaan kuinka rakastaa naisen tuoksua ja pehmeää ihoa. Mies nousee naisen ylle ja alkaa suudella tämän selkää, laskeutuen niskasta selkärankaa pitkin kohti pakaroita. Samaan aikaan miehen kädet, hänen sormenpäänsä, seuraavat alas naisen kylkiä kevyesti silittäen. Mies suutelee naisen täydellisiä pakaroita ja laskeutuu suutelemaan naisen reittä, pohjetta. Mies tarttuu naista nilkoista ja pakottaa hänet kääntymään. Naisen ollessa selällään mies suutelee hänen nilkkojaan ja lähtee nousemaan ylös päin. Juuri kun hän on pääsemässä perille naisen pyhimpään, puhelin soi.

“Hei äiti”, nainen vastaa puhelimeen raskaasti hengittäen, “no joo, hiukan huono hetki… Siis mitä? Oot tulossa? Oot jo alhaalla? No mä tuun avaamaan. Moi”. Mies katsoi naista, “Tahtooko tää tarkoittaa et täytyy lopettaa?”. Nainen näyttää miehelle kieltä ja alkaa pukeutua.

Mies istui tietokoneen ääressä, otsalla pöytää vasten nojaten. Koneen ruutu oli tyhjä ja mies tunsi itsensä hyödyttömäksi. Hän oli siivonnut asunnon, käynyt lenkillä, valmistanut ruokaa, katsonut uutiset, lukenut lehden, mutta siltikään mikään ei tuntunut aukenevan hänelle. Mies oli koettanut kirjoittaa ruudulle yksittäisiä sanoa, mutta sekään ei auttanut. Mitkään kirjoitusharjoitteet eivät saaneet hänen ajatustaan kulkemaan. Lopulta mies sulki koneen kiroillen ja heittäytyi sohvalle makaamaan.

Nainen palasi töistä kotiin ja löysi miehen sohvalta tuijottamassa kattoa. “Mikäs sulla on?”, nainen kysyi ja istui miehen viereen. “Tupakka, viina ja villit naiset” “Ai, aiotko sä pitää täällä bileet ilman mua vai onko sulla Isokynä jossain kaapissa piilossa?”. Mies naurahti hiukan ja nousi istumaan naisen vierelle. Hän hieroi käsillä kasvojaan ja pyysi naista keittämään hänellä teetä. Pian nainen toi miehelle teetä ja istui tämän viereen kahvikupin kanssa. Mies joi kupista hitaasti ja katsoi sitten naista silmiin. “Tää saattaa kuulostaa tosi tyhmältä, mut musta tuntuu että osasin kirjoittaa paljon paremmin sillon kun kaikki meni ihan päin helvettiä. Kun vihdoin on saanut kasaan niin paljon pitkäjänteisyyttä että osaisi kirjoittaa, niin tuntuu ettei ole enää mistä kirjoittaa! Pohtii vain mikä kumma traumapesäke on saanut aloittamaan aikoinaan ja minne helvettiin se nyt sitten on kadonnut”, nainen laski kahvikupin käsistään ja kävi halaamaan miestä. Mies laski päänsä naisen olkaa vasten ja sulki silmänsä. “Kun mä vihdoin tuntusin olevani jossain hyvä niin… Pelottaa et menettää sen heti”.

Nainen silitti miehen kaljua päätä ja puhui pehmeällä äänellä, kuin kuiskaten. “Sä oot upea kirjoittaja ja sulla on paljon sun teksteistä pitäviä lukijoita. Se ettet enää osaa kirjoittaa sun menneistä asioista ei tarkoita sitä ettetkö osais enää lainkaan kirjoittaa, se tarkoittaa lähinnä et oot saanut ne vanhat paskat käsiteltyä. Ainahan sä voit kirjoittaa sua muuten ärsyttävistä asioista, vaikkei ne sulle kovin henkilökohtaisia olisikaan. Yksi huono päivä ei maailmaa kaada, sä olet itse niin sanonut. Sä olet K loistava kirjoittaja ja vielä jonain päivänä parempi kirjailija”.

Mies nosti päätään ja suuteli naista. Mies kaatoi naisen selälleen ja jatkoi suutelemista, pian he alkoivat riisuuntua ja rakastella sohvalla. Rakastelun jälkeen nainen jäi voipuneena makaamaan kun mies nousi alastomana sohvalta, siirtyi koneen ääreen ja alkoi kirjoittaa.