<!– @page { margin: 2cm } P { margin-bottom: 0.21cm } -

Hei ystävä

Olen toivottoman rakastunut. Löisin päätäni seinään jollei se sattuisi aivan saatanasti. Toisaalta tää olokin sattuu jo, on sattunut jo pitkään. Tiedäthän sinä, kuinka raastavaa tää voi olla. Tää on kolmas kerta mun elämässäni, kuvittele, kolmas kerta! Kolme naista, kaikki hyvin erilaisia mutta näin jälkeenpäin ajatellen todella samanlaisia. Yhtä kaikki, on nyt siis olemassa nainen, joka on vienyt sydämeni mennessään.

Olen aina suhtautunut rakkauteen saati rakastumiseen kovin nuivasti, edellisellä kerralla olin sinisilmäinen teinipoika, tunteiden vietävissä. Nyt olen kuitenkin mies. Kovettunut, vanhentunut, katkera ja juopunut mies. En oikein ymmärrä kuinka tässä kävi näin. Tai tiedän, olin selvillä tunteistani jo hyvän aikaa sitten. Kaikki kuitenkin muuttui välillämme, ystävyytemme syveni ja hän oli minulle todella tärkeä juuri sellaisena kuin nyt on. Mutta minä hullu laskin suojiani ja annoin jopa satuttaa itseäni. Lämpimät hymyt, halaukset, naurahdukset, hänen katseensa. Tulen hulluksi ja mieleni tekisi repiä rintani auki ja viimeisillä voimillani ojentaa onneton sydämeni hänen käsiinsä, ehkä hän silloin ymmärtäisi.

Tosin se tietysti olisi hiukan brutaalia ja sotkisi paikkoja, puhumattakaan tilanteen fysiologisesta mahdottomuudesta, mutta yhtä lailla voisin mennä huutamaan hänen nimeään hänen ikkunansa alle ja julistaa kaikkien kuullen ikuista rakkauttani häntä kohtaan. Tämä kuitenkin vaatisi vahvaa humaltumista johon minulla ei tällä erää ole varaa, lisäksi viimeisimmästä juopumisesta on niin vähän aikaa että muistan elävästi ne pienet terävät hampaat jotka silloin nakersivat sieluani rikki. Humaltuminen ei siis ole vaihtoehto.

Ystäväiseni, miksi minä oikein huijaan itseäni ja yritän samalla koijata myös sinua! Kyllähän minä varsinkin hyvin tunnen sen naisen mietteet. Tiedän mitä hän etsii elämäänsä, ei siellä ole sijaa minulle muuten kuin ystävänä, toverina jonka kanssa jakaa salaisia tuntoja ja tuntemuksia. Muttei rakkaudenkipinä ole syttynyt hänessä samalla tapaa kuin se roihuaa minun rinnassani! Olipa typerä vertaus, mutta kyllä sinä vanha rakkauden apostoli tunnet mieleni liikkeet. Olen ajanut itseni ansaan enkä pääsee sieltä ulos ja tämä on vitun turhauttavaa.

Mitä minä sitten lopulta teen? Luovutanko, tunnustanko tappion. Keräänkö kaiken mitä minusta on enää jäljellä ja pakenenko pimeään luolaan jossa minun ei tarvitse nähdä häntä? Poissa silmistä, poissa mielestä sanovat muut, vai haenko heti lohtua jostain lortosta jonka voisin kohdata? En kykenisi siihenkään, ei edelleenkään valuuttani riitä huoran hoitoon enkä toisaalta ole siinä määrin iskumiehiä että jostain varjoisilta sivukujilta saisin jonkun muuten vaan halvan naisen mukaani. Voi tätä onnettomuutta ja järjetöntä tunnetta joka saa minut sekaisin ja kirjoittamaan sinulle todella typerästi.

Katsonko loppuun, olenko rehellinen ja kerron miten asiat ovat, kävi kuinka kävi? Mikä olisi pahinta mitä voisin menettää. Ystävän. Se on aika iso riski enkä mielelläni ottaisi sitä. Perkelettäkö tässä teet, kerro se minulle sinä vanha kettu. Etkö voisi hetkeksi astua saapaisiini ja tehdä ratkaisuja puolestani. Tiedänhän minä ettei se onnistu enkä sinua päästäisi kengissäni kulkemaan, katsoisin muuten pian kuinka veisit tanssin pyörteisiin naistani enkä se lopulta olisi minä joka nauttisi. Olen niin tavattoman ujo naisten seurassa, varsinkin jos kukaan heistä vähimmissäkään määrin aiheuttaa minussa hengenahdistusta, niihin typeriin hajusteisiin voi tätä nykyään kuolla!

Kerro ystävä-hyvä, onko paljoakaan enää tehtävissä? Onko olemassa lääkettä, jota mahdollisesti alkoholin kanssa yhdessä käyttäessä saisi pienestä kuupastaan pyyhittyä ylimääräiset aivoitukset pois ja voisi sitten jatkaa normaalia menoaan? Olisiko mahdollisesti niin että minä olen nyt vain lopullisesti seonnut ja tämä kaikki on minun sairaan ja kieroutuneen mieleni tulosta. Onpa hyvin! Ehkä uskottelen itselleni niin, siten pääsen eroon tästä tunteesta, tästä mielettömästä kivusta.

Mutta toisaalta, kuinka paljon pidänkään siitä tunteesta. Pidän siitä niin paljon että aloitan lauseetkin mutta-sanalla vaikka kielioppi sen kieltäisi. Rakkaus saa minut tekemään niin hulluja asioita. Se pakahduttaa minut tyystin ja saa ajattelemaan vain yhtä ja samaan, häntä. Ystäväni, sinä tiedät kyllä, olet itsekin rakastunut ja rakastanut, taidatpa rakastaa edelleen. Sinä sait vastakaikua heti puheillesi ja tunteillesi, minä olen vielä yksin pimeässä. Kuin yksin käytävällä jonka läpi on kuljettava ikuisuus ennen kuin pääsee lopulta ovelle. Olipa jälleen varsin paska vertaus, näetkö nyt! Tämä tunne tekee minut hulluksi!

Muuan pieni säveltäjä sanoi muinoin ettei osaa kirjoittaa enää, koska voi niin hyvin. Itse en osaa ajatella tämän tunteen tuoksinnassa. Kylmiltään, ihan ilman valtavia tunteiden epämiellyttäviä myllerryksiä saisi työnikin tehtyä, mutta ei onnistu nyt ei.

Ei se auta ystävä-hyvä, miehen on tehtävä se mitä hän parhaiten osaa ja opeteltava loput, nyt toimimme siten että minä pöläytän sinun luoksesi. Juomme ensin viikon ja jos sitten edelleen ahdistaa, juomme toisen. Sen perään pitäisi alkaa jo helpottaa. Miksen aikaisemmin tullut tätä älynneeksi! Kiitos paljon, ystävä, tästä suomastasi tuesta jonka minulle saatoit antaa. En tiedä mitä ilman sinua tekisin. Pakkaankin tavarani välittömästi ja nousen ruosteisen hevoseni selkään, elämä on tästä eteenpäin pelkkää seikkailua!

Mitä parhaimmin terveisin, rakas ystäväsi

ps. Saatatko laittaa viisikymppiä, ostan naiselle makeisia ja pienen muiston vielä ennen kuin lähden.